Itseohjautuva oppiminen ei heikennä oppimistuloksia

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa väitettiin, että uusi tutkimus osoittaa itseohjautuvan oppimisen johtavan huonoihin oppimistuloksiin peruskoulussa. Jutussa viitattiin Aino Saarisen vasta valmistuneeseen väitöskirjatutkimukseen, jossa käsitellään itseohjautuvaa oppimista (self-directed learning) PISA-dataa hyödyntäen. Väite itseohjautuvan oppimisen kielteisestä vaikutuksesta oppimiseen on ongelmallinen. Tässä blogissa osoitan miksi. Kuvaan kaksi ongelmaa, jotka liittyvät Helsingin Sanomien kirjoitukseen ja Saarisen väitöskirjaan.

Ongelma 1: itseohjautuva oppiminen ymmärretään väärin

Aino Saarinen määrittelee väitöskirjassaan itseohjautuvan oppimisen siten, että se pitää sisällään mm. ”ongelmalähtöisen oppimisen ja tutkivan oppimisen” (s. 31) sekä ”ryhmätyön, ryhmäkeskustelut, käytännön aktiviteetit, kokeelliset projektit ja interaktiiviset pelit” (s. 101). Tämä määrittely on ongelmallinen didaktiikan tieteenalan näkökulmasta. Saarisen mainitsemat opetusmenetelmät eivät nimittäin edusta itseohjautuvaa oppimista.

Itseohjautuvan oppimisen käsite on peräisin aikuiskasvatustieteestä. Knowlesin (1975) edelleen allekirjoitettu klassinen määritelmä kuuluu:

”Itseohjautuvuus oppimisessa on prosessi, jossa oppija tekee aloitteen, joko toisten avulla tai itsenäisesti, oppimistarpeidensa havaitsemisessa, oppimistavoitteidensa määrittelyssä, henkilöresurssien ja materiaalisten oppimisresurssien hankkimisessa, itselleen sopivien oppimisstrategioiden valinnassa ja toteuttamisessa sekä oppimistulostensa arvioinnissa”.

Tämä määritelmä sanoo, että itseohjautuvassa oppimisessa oppija määrittää itse oppimisen tavoitteita ja menetelmiä, opiskelee itsenäisesti sekä arvioi itse oppimistaan. Opettaja ei siis määrää oppilasta toimimaan tietyllä tavalla, vaan hänellä on vapaus määrittää omaa toimintaansa.

Lasten ja nuorten itseohjautuvaan oppimiseen viitataan kasvatustieteessä avoimen opetuksen käsitteellä (Hattie 2008; Klafki 1998). Kyse on opetuksesta, jossa oppilaat voivat päättää itsenäisesti yhdestä tai useammasta seuraavista asioista: 1) mitä opitaan 2) miten opitaan 3) missä, milloin ja kenen kanssa opitaan. Avoimen opetuksen menetelmiä ovat viikkosuunnitelmaopetus, vapaa työ, työpajaopetus, projektiopetus, matkapäiväkirjaopetus ja valkoisen paperin didaktiikka (Brügelmann 1997; Peschel 2012). Avoin opetus on siis eri asia kuin tutkiva oppiminen, ongelmalähtöinen opetus, ryhmäkeskustelut, käytännön aktiviteetit, kokeelliset projektit ja interaktiiviset pelit. Saarinen siis sekoittaa eri opetustavat keskenään.

Ongelma 2: PISA-aineistot eivät käsittele itseohjautuvaa oppimista

Aino Saarisen tutkimus perustuu PISA-dataan. Hän hyödyntää tutkimuksessaan oppilaslähtöisen opetuksen, opettajajohtoisen opetuksen ja tutkivan oppimisen indeksejä. Ne pitävät sisällään seuraavanlaisia opetusmenetelmiä ja -periaatteita:

oppilaslähtöinen opetus– oppilaat tekevät yli viikon kestäviä projekteja
– oppilaat etsivät ratkaisuja tehtäviin pienryhmissä
– opetusta eriytetään
– opetusta suunnitellaan oppilaiden kanssa
opettajakeskeinen opetus– opettaja asettaa selkeitä tavoitteita oppilaille
– opettaja pyytää oppilaita esittelemään ajatuksiaan ja päättelyään
– opettaja kysyy oppilailta kysymyksiä selvittääkseen heidän ymmärrystään opetetuista asioista
– opettaja kertoo oppilaille, mitä heidän tulee oppia
tutkiva oppiminen– oppilaille annetaan tilaisuuksia selittää ideoitaan
– oppilaat käyttävät aikaa laboratoriossa käytännöllisiin kokeisiin
– oppilaita vaaditaan väittelemään tieteellisistä kysymyksistä
– oppilaita pyydetään tekemään päätelmiä kokeistaan
– opettaja selittää, kuinka tieteellistä ideaa voidaan soveltaa useisiin ilmiöihin
– oppilaat voivat suunnitella omia kokeitaan
– luokassa väitellään tutkimuksista
– opettaja selittää selkeästi tieteellisten käsitteiden tärkeyttä elämälle
– oppilaita pyydetään tekemään tutkimuksia ideoiden testaamiseksi

Kun näitä indikaattoreita verrataan avoimen opetuksen menetelmiin, käy ilmi, ettei PISA-data käsittele ollenkaan opetustapaa. Koska avoin opetus konkretisoi peruskoulussa itseohjautuvan oppimisen periaatteita, on Saarisen tutkimuksen lähtökohta haasteellinen. Hän siis yrittää saada tietoa asioista, jotka eivät sisälly hänen käyttämään aineistoon. Aikaisempi blogini kuvaa tarkemmin PISA-mittareita avoimen opetuksen teorian näkökulmasta.

Aino Saarisen tutkimus ei kerro juuri mitään avoimen opetuksen menetelmien vaikutuksesta. Lasten ja nuorten itseohjautuva oppiminen tarkoittaa kasvatustieteessä juuri avoimen opetuksen menetelmien käyttöä. Siksi Helsingin Sanomien väite itseohjautuvan oppimisen kielteisistä vaikutuksista oppimistuloksiin on ongelmallinen. Saarisen tutkimus ei osoita tällaista vaikutusta, koska hänen tutkimusaineistossa ei huomioida itseohjautuvan oppimisen menetelmiä.

Tästä blogista voi lukea ihan oikeasta tutkimustiedosta avoimesta opetuksesta.

LÄHTEET

Brügelmann, H. 1997. Die Öffnung des Unterrichts muß radikaler gedacht, aber auch klarer strukturiert werden. Teoksessa: Balhorn, H. & Niemann, H. (toim.). Sprachen werden Schrift. Mündigkeit – Schriftlichkeit – Mehrsprachigkeit. DGLS Jahrbuch Lesen und Schreiben Bd. 7. Libelle: CH-Lengwil.

Hattie, J. 2008. Visible Learning: A Synthesis of Over 800 Meta-Analyses Relating to Achievement. NY: Routledge

Klafki, W. 1998. Selbsttätigkeit als Grundprinzip des Lernens in der Schule. Wiederaufnahme und Weiterentwicklung einer reformpädagogischen Idee und ihre Verwirklichung in der Schule.

Knowles, M. 1975. Self-directed learning. A guide for learners and teachers. Cambridge: Adult education.

Peschel, F. 2012. Offener Unterricht: Idee – Realität – Perspektive und ein praxiserprobtes Konzept zur Diskussion. Teil I: Allgemeindidaktische Überlegungen. Baltmannsweiler: Schneider Verlag.

6 thoughts on “Itseohjautuva oppiminen ei heikennä oppimistuloksia

  1. Saarisen käyttämä termi ”itseohjautuvuutta edellyttämä menetelmä” kuulostaa pikeminkin kattotermiltä kaikelle toiminnalle, jossa oppilaan itseohjautuvuus on merkittävämmässä roolissa opettajan ohjaukseen nähden. Varsinaisesti väitöshän ei siten ota kantaa ”itseohjautuvaan oppimiseen” (kasvatustieteen käsitteenä).

    Eikö väitös tulisi nähdä pikemminkin osoituksena siitä, että väitöksen mukaisesti määritellyt ”itseohjautuvuutta edellyttämät menetelmät”, olivat ne sitten kuinka suppeita tai puutteellisia määritelmiä kasvatustieteen kannalta, johtavat huonompiin oppimistuloksiin. Olisikin tärkeämpää kysyä, mitä nämä menetelmät loppujen lopuksi ovat.

    Tykkää

  2. Olisiko niin että Hesari puhuu itseohjautuvasta oppimisesta mutta Saarinen ei, jolloin kyse onkin Hesarin virhetulkinnasta.

    Tykkää

    1. Ainakin haastatteluissa Saarinen puhuu itsekin itseohjautuvuuteen perustuvasta opetuksesta selittäessään tuloksiaan. Väitöskirjassa mainitaan myös useasti termi ”self-directed learning”.

      Tykkää

  3. kiitos tästä erittelystä!
    Olisin kysynyt saammeko mistään tietoa siitä, kuinka opintoryhmät muodostetaan yläkoulun alkaessa, ts. Jaetaanko ryhmät ajatellen toisen asteen koulutusta (lukio/ammatillinen) vai yritetäänkö muodostaa ryhmistä opiskelun kannalta optimaalisen moninaisia, siten että ryhmän sisäinen dynamiikka edistäisi kaikkien oppimista?

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s