Mitä on sivistys?

Sivistys (Bildung) on kasvatustieteen peruskäsite kasvatuksen, opetuksen, oppimisen, sosialisaation ja koulutuksen käsitteiden ohella. Sivistyksen käsitteen yleinen merkitys on helpointa selventää erottamalla sivistys kasvatuksesta. Siinä missä kasvatus perustuu ihmiseen kohdistettuun ulkoiseen vaikutukseen, tarkoitetaan sivistyksellä toimintaa, jossa ihminen kehittää itseään omatoimisesti. Sivistys on siis ihmisen itsenäistä pyrkimystä kehittää tietojaan, taitojaan, kykyjään ja valmiuksiaan.

Sivistys ei ole mahdollista ilman opetetuksi ja kasvatetuksi tulemista, vaan ihmisen sivistyminen edellyttää pedagogista tukea. Opetus ja kasvatus eivät kuitenkaan johda välttämättä sivistykseen. Syynä on se, ettei kukaan voi sivistyä toisen puolesta. Sivistysteoreettisen didaktiikan perinteessä on teoretisoitu, millaista opetuksen tulee olla, jotta se voi edistää ihmisen sivistymistä. Asiasta kiinnostuneiden kannattaa perehtyä Wolfgang Klafkin opetuksen suunnittelun malliin. Sen keskeisenä ideana on, että opetuksen tulee herättää oppilaissa kysymyksiä ja halua ottaa asioista itse selvää. Opetuksen tulee myös perustua oppilaiden omaan oivaltamiseen ja opettajan tehtävänä on olla sokraattinen auttaja. Sivistykseen tähtäävän opetus ei ole siis valmiiden tietojen passiivista välittämistä, vaan oppilaiden kannustamista ja tukemista rakentamaan itse tietoa maailmasta.

Sivistysprosessi tapahtuu ihmisen ja maailman välisessä vuorovaikutuksessa. Esimerkiksi Wilhelm von Humboldt puhuu ”minän ja maailman yhdistämisestä yleisimpään, elävimpään ja vapaimpaan vuorovaikutukseen”. Henkitieteellisen pedagogiikan perinteessä – jota myös Klafki edustaa – on kehitetty tätä lähtökohtaa eteenpäin. Henkitieteellisen pedagogiikan sivistysteorioita yhdistää ajatus siitä, että ihmisen sivistyminen edellyttää ympäröivään historialliseen todellisuuteen kohdistuvia oppimis- ja arviointiprosesseja. Tätä lähtökohtaa ovat selventäneet useat kasvatustieteilijät. Tehtävästä parhaiten on suoriutunut Klafki, joka toteaa seuraavasti:

”[Sivistystä] … ei voida saavuttaa suoraan, vaan ainoastaan omaksumisessa ja arvioimisessa eli toisin sanottuna subjektin ja historiallisen todellisuuden välittymisen kautta. Ihminen tulee itsekseen ja saavuttaa sivistyksensä vain välitysprosessissa häntä ympäröivän – usein ristiriitaisen – maailman kanssa. Tässä välitysprosessissa hän tutustuu tietyssä yhteiskunnassa ja kulttuurissa kehitettyihin tietoihin, kykyihin ja taitoihin sekä ajattelu, arvotus- ja toimintatapoihin ja omaksuu niitä. … Tällaista historiallisen kulttuurin ja yhteiskunnan objektiiviseen tilaan perehtymistä kuvataan sivistyksenä vain silloin, kun se ei ole pelkästään annetun puhdasta vastaanottamista ja mukautumista perittyyn ja annettuun, vaan se merkitsee produktiivista omaksumista: omaksi tekemistä sekä uudelleen elämistä ja aktivointia. Tämä tarkoittaa myös – joko pienemmässä tai suuremmassa määrin – modifikaatiota, muutosta, edelleen kehittämistä ja ennen kaikkea tällä tavoin saavutettua subjektin aktiivisuuden ja luovuuden vapautumista.”

Ihmisen sivistymisen on nähty tapahtuvan joko (materiaalisen) kulttuurin tai (formaalien) taitojen omaksumisena – tai näiden yhdistelmänä. Sivistysteoreettisessa kirjallisuudessa puhutaankin materiaalisesta ja formaalista sivistyksestä. Materiaalinen sivistys voisi tarkoittaa esimerkiksi luonnontieteellisten tietojen omaksumista. Nämä tiedot ovat materiaa, jota sivistysprosessissa omaksutaan. Formaalista sivistyksestä käy taas esimerkkinä tieteellisten tutkimusmenetelmien oppiminen. Tässä esimerkissä tutkimusmenetelmät ovat kykyjä, joita ihminen kehittää itsessään.

Henkitieteellisen pedagogiikan perinteessä on nähty, että ihmisen sivistysprosessiin sisältyy yhtä aikaa sekä materiaalinen ja formaalinen aspekti. Tätä lähtökohtaa on kehittänyt kaikkein pisimmälle Wolfgang Klafki kategoriaalisen sivistyksen teoriassaan. Kategoriaalisen sivistyksen teorian mukaan sivistysprosessissa maailma avautuu ihmiselle (sivistyksen materiaalinen aspekti) ja ihminen avautuu maailmalle (sivistyksen formaalinen aspekti). Toisin sanottuna sivistysprosessissa ihminen tekee jonkin yleisen oivalluksen maailmasta, minkä seurauksena hän saavuttaa samalla välineen, jonka avulla hän voi ymmärtää maailmaa erilaisissa konteksteissa. Mitkä tahansa materiaaliset sivistysprosessit eivät siis kehitä ihmisen formaalisia kykyjä. Edellytyksenä on, että ihminen omaksuu maailmasta jonkin yleisen periaatteen tai lain. Kun ihminen esimerkiksi oivaltaa, kuinka kartat toimivat yleisellä tasolla, kykenee hän tämän jälkeen hyödyntämään erilaisia karttoja useissa käytännön tilanteissa. Materiaalisesta oivalluksesta muodostuu näin formaalinen kyky. Kategoriaalisen sivistyksen teoriasta kiinnostuneiden kannattaa tutustua Klafkin opetuksen suunnittelun malliin.

Sivistys tuli kasvatusta koskevien pohdintojen keskeiseksi käsitteeksi saksalaisen valistuksen ajanjaksolla eli vuosien 1770 ja 1830 välisenä aikana. Klassisia sivistysteoreetikoita ovat mm. Wilhelm von Humboldt, Johann Gottfried von Herder, Johann Gottlieb Fichte, Immanuel Kant ja Georg Friedrich Wilhelm Hegel. Useat saksalaiset kasvatustieteilijät ovat kirjoittaneet klassisista sivistysteorioista. Wolfgang Klafki nostaa niistä esille seuraavia piirteitä:

– sivistys merkitsee ihmisen kykyä järkevään itsemääräämiseen

– ihminen saavuttaa kykynsä järkevään itsemääräämiseen vain vuorovaikutuksessa historiallisen ja yhteiskunnallisen todellisuuden kanssa

– sivistysprosessi tapahtuu vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa

– sivistys on ihmisen erilaisten kykyjen ja intressien monipuolista kehitystä.

Ensimmäisenä mainitun määreen mukaan sivistys ymmärretään klassisissa sivistysteorioissa ihmisen kykynä järkevään itsemääräämiseen, joka edellyttää vapautumista vierasmääräytyneisyydestä. Itsemääräämisen käsitteellä viitataan ihmisen kykyyn ajatella ja tehdä moraalisia päätöksiä itsenäisesti. Tämä lähtökohta käy selväksi esimerkiksi Kantin esseessä ”Vastaus kysymykseen: mitä on valistus?”. Siinä Kant kirjoittaa:

”Valistus on ihmisen pääsy omaa syytään olemassa olevasta alaikäisyydestä. Alaikäisyys on kyvyttömyyttä käyttää hyväkseen omaa ymmärrystä ilman toisten johdatusta. Tämä alaikäisyys on itse aiheutettua, sillä syynä ei ole ymmärryksen puute, vaan oma päättämättömyys ja rohkeuden puute käyttää omaa ymmärrystä ilman toisen johdatusta. Sapere aude! Rohkeus käyttää omaa ymmärrystä on siis valistuksen lähtökohta.”

Toisen määreen mukaan ihminen saavuttaa kykynsä järkevään itsemääräämiseen vain omaksumis- ja arviointiprosesseissa, jotka kohdistuvat ympäröivään yhteiskunnalliseen, sosiaaliseen ja kulttuuriseen todellisuuteen. Tämän lähtökohdan ymmärtämiseksi kannattaa palauttaa mieleen se, mitä henkitieteellisen pedagogiikan perinteessä on puhuttu sivistysprosessin luonteesta. Voidaan siis tulkita, että ihminen saavuttaa kykynsä järkevään itsemääräämiseen vain omaksumalla kulttuuria itsenäisellä tavalla. Tähän toiseen määreeseen sisältyy myös ajatus siitä, että sivistysprosessi on historiallinen ja se koskee koko ihmiskuntaa. Tällaisessa kollektiivisessa sivistysprosessissa ihmiskunta kehittyy vähitellen vapauteen, järkeen, itsemääräämiseen ja moraaliin.

Klassisten sivistysteorioiden kolmas määre toteaa, että ihminen ei sivisty yksin, vaan vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Tätä lähtökohtaa korostaa klassisissa sivistysteorioissa erityisesti Wilhelm von Humboldt. Humboldtin mukaan ihmisen sivistysprosessia edistää oikeanlaisten – esimerkiksi riittävän erilaisten – ihmisten kanssa seurusteleminen (Humboldt ymmärsikin jopa avioliiton sivistysprosessina). Ihmisen ei tule kuitenkaan kopioida muita sokeasti, vaan hänen on otettava heistä vaikutteita itsenäisellä tavalla. Tällä klassisten sivistysteorioiden kolmannella määreellä on poliittisia seuraamuksiakin. Klassisten sivistysteorioiden utooppisena johtoajatuksena on nimittäin rauhanomainen valtapyrkimyksistä vapaa kansojen, kansallisuuksien ja kulttuurien yhteiselo, joka perustuu vastavuoroiseen tunnustamiseen ja vuorovaikutukseen ihmisyyden edistämiseksi. Esimerkiksi Herderin humaniteetin ideaan liittyy konkreettisia humanitaarisia vaatimuksia kuten kolonialismin, orjuuden ja väkivallan vastustaminen, kun taas Kant taas korostaa maailmanrauhan edellytyksiä kirjoituksessaan ”Ikuiseen rauhaan”.

Klassisten sivistysteorioiden neljännen määreen mukaan sivistys on ihmisen erilaisten kykyjen ja intressien monipuolista kehitystä. Humboldtille sivistys merkitsee kaikkien inhimillisten voimien korkeinta ja tasapainoisinta kehitystä. Humboldt erotti toisistaan kolme voimien tyyppiä: fyysiset, älylliset ja moraaliset voimat. Koulusuunnitelmissaan Humboldt vaati, että opetuksen tulisi kehittää kasvavissa kaikkia näitä voimia. Pestalozzin sivistysteoriassa sivistys on pään, käden ja sydämen eli älyn, käytännöllisten taitojen ja moraalin kehitystä. Herbart taas korostaa moninaisten intressien kehitystä. Herbartin mukaan intressejä on kahdentyyppisiä: tiedollisia ja empaattisia intressejä. Tiedollisiin intresseihin lukeutuvat empiirinen, spekulatiivinen ja esteettinen intressi. Empaattiset intressit muodostuvat uskonnollisesta, sympaattisesta ja yhteiskunnallisesta intressistä. Humboldtin, Pestalozzin ja Herbartin määritelmien nojalla voidaan päätellä, että sivistys on älyn, moraalin, esteettisten kykyjen ja käytännöllisten taitojen kehitystä.

Klassisten sivistysteorioiden viidenneksi määreesi voitaisiin nostaa ajatus siitä, että sivistys mahdollistaa yhteiskunnan kehittämisen moraaliseksi. Klafkin mukaan klassisiin sivistysteorioihin sisältyi ajatus siitä, että jokaisen ihmisen kehitys järkevyyteen mahdollistaa sen, että ihmiset voivat keskustella toistensa kanssa järkevästi ja käsitellä kokemuksiaan reflektiivisesti. Näin he voivat saavuttaa humaanimmat elämänolosuhteet ja järkevät yhteiskunnallis-poliittiset olosuhteet sekä purkaa perustelematonta valtaa ja lisätä vapautta. Clemens Menze taas muotoilee tämän lähtökohdan hieman toisin. ”Kun sivistysteoria pyrkii saavuttamaan valistuksellis-humanistisen alkuperänsä mukaisesti yhteiskunnallisten olosuhteiden paranemisen yksilöllisyyden muodostumisen kautta, se ei voi jättää täysin huomiotta yhteiskunnan reaalitilaa, muttei voi samaistuakaan niihin. Paremminkin sivistysteorian täytyy mahdollistaa muutos omaa aikaa koskevan kriittisen etäisyyden avulla ja suhteessa siihen.”

LÄHTEET

Adler, H. 2009. Herder’s concept of Humanität. Teoksessa: Adler, H. & Wulf, K. (toim.) A Companion to the Works of Johann Gottfried Herder. New York: Camden House.

De Garmo, C. 2001. Herbart and the herbartians. Hawaii: University press of the Pacific.

Herder, J.G. 1982. Herders Werke in 5 Bänden. Berlin & Weimar: [kustantajaa ei mainittu].

Humboldt, W. 1960. Werke in Fünf bänden I. Schriften zur Anthropologie und Geschichte. Stuttgart: J.G. Cotta’sche Buchhandlung.

Humboldt, W. 1956. Anthropologie und Bildungslehre. München: [kustantajaa ei mainittu].

Hämäläinen, J. 2001. Johann Friedrich Pestalozzi – luonnonmukaisuuden puolustaja ja sosiaalisen kasvatuksen tienraivaaja. Teoksessa: Huhmarniemi, R., Skinnari, S. & Tähtinen, J. (toim.) Platonista transmoderniin. Juonteita ihmisyyteen, ihmiseksi kasvamiseen, oppimiseen, kasvatukseen ja opetukseen. Suomen kasvatustieteellinen seura: kasvatusalan tutkimuksia – research in educational sciences 2, 185–202.

Kant, I. 2007. Vastaus kysymykseen: Mitä on valistus? Teoksessa: Koivisto, J. Mäki, M. & Uusitupa, T. Mitä on valistus? Tampere: Vastapaino, 87–95.

Kant, I. 1968. Werke. 22. Bde. Berlin: [kustantajaa ei mainittu].

Kant, I. 1955. Ikuiseen rauhaan: Valtio-oikeudellinen tutkielma. Hämeenlinna: Karisto.

Klafki, W. 2007. Neue Studien zur Bildungstheorie und Didaktik. Weinheim & Basel: Beltz.

Klafki, W. Geisteswissenschaftliche Pädagogik. Kurseinheit 1–4. Hagen: Fernuniversität.

Lüth, C. 2000. On Wilhelm von Humboldt’s theory of Bildung. Teoksessa: Westbury, I., Hopmann, S. & Riquarts, K. (toim.) Teaching as a reflective practice. The German Didaktik tradition. New York & London: Routledge, 64–84.

Löchte, A. 2005. Gottfried Herder. Kulturtheorie und Humanitäätsidee der Ideen, Humanitätsbriefe und Adrastea. Würzburg: Königshausen & Neumann.

Menze, C. 1970. Bildung. Teoksessa: Speck, J. & Wehle, G. (toim.) Handbuch pädagogischer Grundbegriffe. München: Kösel Verlag, 134–184.

Mainokset

One thought on “Mitä on sivistys?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s